Kysymys kuuluu, voiko b-junioreilta vaatia sählyssä 10 viikossa treenaamista, koska ammattia tästä lajista ei kuitenkaan vielä saa. Se tarkottaisi, että kesätyöt yms. olisi jätettävä väliin. Lätkässä kuitenkin tehdään töitä mahdollisen ammattiuran eteen, mikä maksaisi mahdolliset tappiot myöhemmin takaisin. Tai ainakin ajatus siitä, saa pojat luopumaan jostain muusta.

Mihin jäi listalta Janne Louhelainen? Ja mihin kategoriaan?

Oletan että suurin osa B-juniori ikäisistä pojista asuu kotona äitinsä hoteissa, joten rahasta ei varmasti jäisi kiinni. Poika reenaisikin kovaa ja tekisi itselle hyvällä kehitys iällään loistavan pohjan vanhemmalle iälle jolloin isommat portit aukeavat kenties. Töitä kerkeää aina tekemään ja varmasti A-juniori ikäinen tekee kesällä töitä ja pystyy harjoittelemaankin hyvin. Hyvin todennäköisesti jokainen SaiPan A-juniori harjoittelee paljon ja samalla myös käy töissä tienaamassa rahaa elämiseen. Miksi ei siis salibandy pelaaja voisi treenata ja käydä töissä.

10 kertaa viikossa treenaaminen tarkoittaisi 2xpäivässä treenaamista. Harva työnantaja katsoo suopeasti työntekijän poistumista työpaikalta kahdeksi tunniksi treenien takia. Esim 6 kertaa viikossa on jo paljon realistisempi koska silloin riittää illalla treenaaminen. Mutta kysymys olikin miten motivoida nuori harjoittelemaan kun päämääränä ei ole rahakas sopimus tai maine ja kunnia.

Ei tarvitse treenata 10 kertaa viikossa, ei liigajoukkueetkaan kaikki treenaa kuin kerran päivässä muutaman tunnin eikä joka päivä viikossa ole treenejä välttämättä. Töissä käyvät suurin osa liigapelaajistakin.

Kyse on nimenomaan asenteen muutoksesta ja pikku hiljaa jo junioreista lähtien ammattimaisempaan ja sitoutuneempaan toimintaan siirtymisestä. Nykyisin ei A-junnu joukkueetkaan treenaa kesällä välttämättä kuin muutaman hassun kerran viikossa... siellä ja aiemmin ne pohjat tulevaisuudelle tehdään.

Koko lajikulttuurin kehittymistä tässä kaivataan. Entisiä pelaajia ja pitkäaikaisia lajin parin parissa toimineita juniorivalmentajiksi ammentamaan tietotaitoaan ja kokemustaan nuorille!

Louhelaisen Janne on vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan. Kai hän lähinnä kuuluu porukkaan, jolla on hirmuisesti lahjakkuutta, mutta ehkä riittämättömästi asennetta. Oikealla asenteella hän olisi varmasti A-maajoukkueessa.

Tätä asennetta harjoitteluun ja kaikkeen tekemiseen lajin parissa minä jutussani yritin korostaa.

jos ei harjoittelu kiinnosta sillä verukkeella että voisit mahdollisesti keväällä pelata suomen mestaruudesta, niin silloin voi varmaan suunnata seurakunnan sählykerhoon.

sitä voi kuulkaa reenata kaksi kertaa päivässä vaikka kävisi töissäkin. tunnen monia näin tekeviä urheilijoita.

Louhelainen vuolee kultaa tepsissä keväällä!

On hienoa, että meillä on keskuudessamme tällaisia ylivertaisen lahjakkaita ihmisiä kuten AOA, joka "kaikki tietävänä" häärää siellä sun täällä ja hallitsee asiat laidasta laitaan.
Hän pystyy jopa kategoroimaan ihmisiä asenteen, lahjakkuuden, yms. mukaan eri kategorioihin.
Täytyy olla melkoinen narsisti, että lähtee tällaiseen edes leikkimielessä.

Täytyy olla melkoinen tosikko, että lähtee täällä nimimerkillä arvostelemaan toisten kirjoituksia. Eihän näitä herran jestas pidä lukea kuin Raamattua, eiköhän AOA kirjoita näitä ensisijaisesti keskustelujen pohjaksi. No, jonkun mielestä tietysti toisten haukkuminen on keskustelua.

AOA kuuluu kategoriaan: vähän lahjakkuutta, mutta taatusti oikea asenne salibandyyn.

Hyvä kirjoitus.

Harjoittelusta sen verran, että minusta tuo 10x viikossa ei kuulosta lainkaan mahdottomalta kesällä, vaikka kävisikin töissä. Itse en aivan tuohon yllä, mutta tavoitteeni ei olekaan maajoukkueessa. 6x viikossa on liian vähän ainakin lahjattomille.

Sitten tuosta kritiikistä. AOA sanoi blogin alussa mielestäni hyvinkin selkeästi, ettei ole valmentaja, eikä hänellä ole kaikkia mahdollisia tietolähteitä. Siksikö hän ei voi tietää mitään? Ja periaatteessahan nuo olivat mielipiteitä, vaikka suurin osa on kyllä aivan faktojakin.

Ja vaikka hän ei ottanut kantaa tällä kertaa naisiin ja tyttöihin, niissä pätevät lähes samat asiat. Väitän kumminkin että tekniikalla ja etenkin lahjakkuudella on suurempi merkitys tytöissä kuin pojissa. Se johtuu pääosin vain huonosta tyttöjen valmennuksesta ja sitoutumattomuudesta.

Miksi treenata 10 kertaa viikossa ja tuhlata elämänsä sählyn pelaamiseen?
Sählyura kestää korkeintaan 25 vuotiaaksi, eikä siitäkään saa rahaa/mainetta. Miksei pelkkä hauskanpito lajin parissa riittäisi,kun sillä ei ole oikeasti muuta tarjottavanakaan?
Lukekaa kirjoja, käykää rannalla, kehittäkää sosiaalisia taitoja, tutustukaa elokuviin ja tietokonepeleihin ja pelatkaa sählyä jos aikaa jää.

Jos pitää kymmenen kertaa viikossa harjoitella, niin voi miettiä jo laatuakin tuossa vaiheessa. Nopeudesta ja voimasta saatava hyöty on aika marginaalista, jos pallo ei pysy juostessa lavassa, tai laukaus on onneton vippaus. Suomalaiset häviävät etenkin taidossa ruotsalaisille, eivätkä suinkaan fysiikassa.

Pitääkö kaikkien muuten haluta maailman parhaaksi sählyssä? Kyse on kuitenkin kai harrastuksesta, jossa ihmisillä on eri päämääriä. Jokainen voi sen panostuksen sitten sen päämääränsä mukaan laittaa. Ja kyllä se vituttaa lähteä jonnekin seurakunnan sählykerhoon, jos taso riittää korkeammallekin, mutta harjoittelu ei kiinnosta vaan tarkoitus on pitää hauskaa. Sittenhän tuleekin jo joku urpo syyllistämään siitä, että heittää lahjat hukkaan kun ei treenaa kunnolla. Yleensä nämä ihmiset ovat lahjattomia tahtourheilijoita, joita vituttaa kun oma taso ei riitä ja muut on parempia leikitellenkin.

ps. ja minäkin olin vain provosoimassa puolitotuuksin.

Hyvä Antti! Tämän asian esiin nostamista tämä laji vaatii. Ihan loistava aihe ja hyvä kirjoituskin sinulta. Tällä lajilla on vielä hirmuisesti tekemistä, että voidaan puhua huippu-urheilusta.

Ja aina tästä lajista tuntuu löytyvän nämä itkijät, että miksi harjoitella, kun ei saa palkkaa / ammattia lajista. Ei tämä ole ainoa laji laatuaan, jossa urheilusta ei saa ammattia. Ja toisaalta ihan lapsellista verrata johonkin jääkiekkoon. Ne ovat TODELLA TYHMIÄ, jotka laskevat ko. lajissa koko tulevaisuutensa junnuna ammattilaisuuden varaan. Niin pieni prosentti kuitenkin siellä lopulta tienaa leipänsä ammattilaisuudella.

Kyse ei ole ajankäytöstä, ei kesätöiden tai opiskelujen päällekkäisyydestä vaan kyse on saamattomuudesta, kun ei harjoittelu kesällä maistu! Voisin luetella useita valmentamiani pelaajia, jotka ovat organisoineet harjoittelun, työn / opiskelun ja vieläpä seurustelunkin hienosti niin, ettei mikään ole kärsinyt. Silti on vielä vapaa-aikaakin jäänyt. Yhtä tällaista tapausta kohti löytyy kuitenkin valitettavasti kymmenkunta sellaista, joilla elämän- ja aiktaulujen hallinta sekä halu kehittyä on enemmän tai vähemmän hukassa.

Paljon on puheita valmentajilla siitä, kuinka aina ensi kesänä tai kaudella aiotaan vaatimustasoa nostaa. Silti siinä liian usein käy niin, että ne samat löysäilyt lasketaan läpi sormien. Ei joukkueen tähtipelaajaa voi pakottaa kesäharjoitteluun tai joukkueen sääntöjen noudattamiseen, sillä se saattaa siirtyä naapuriseuraan, kun siellä pääsee sitten helpommalla. Sitähän ei saa tapahtua.

Kyllä meidän valmentajien täytyy vähitellen ottaa tämä haaste vastaan. Ne, jotka aina kiertävät sieltä, mistä aita on matalin on uskallettava pistää joukkueesta ulos tai ainakin muutoin tuntuvasti rangaistava! Se saattaa aiheuttaa joskus hetkellisen tasonpudotuksen joukkueessa, mutta pitkällä tähtäimellä hyödyt kasvavat suuremmiksi.

Tästä aiheesta on viime aikana paljon keskusteltu ja kirjoiteltu. Vähitellen kaipaisin myös niitä tekoja mm. meiltä valmentajilta niiden sanojen vahvikkeeksi.

Salibandyhuipulle tähtäävän kannattaisi lähteä siitä ajatuksesta, että ammattia lajista tuskin saa. Sen sijaan haluaisin nähdä lisää pelaajia, jotka ymmärtävät tällaisen lajin pelaamisen huipulla ainakin toistaiseksi "elämäntapavalintana". 98% yleisurheilijoista esim. ei ole huippu tai leipänsä lajista tienaava eikä sellaiseksi tule, mutta silti on valmis puurtamaan moninkertaisen määrän treenejä. Ja miksi, no siksi koska se on elämäntapa.

Olisi tietenkin hienoa, että lajissa voitaisiin pelaajille reilummin maksaa, mutta se ei ole mahdollista toistaiseksi (ilman jonkun rahakasta lompakkoa, mutta se on asia erikseen).

Ja niin, se puolestaan haluaako huipulle on sitten ihan oma valinta. Kukaan ei ole huonompi ihminen, vaikka olisi lahjakas laiska.

Hyvä kirjoitus Antti, kiitos. Muutamia (h)ajatelmia: Itseäni häiritsee etenkin junnupuolella että jopa mediassa nostetaan jalustalle pelaajia, jotka urheilijoina kuuluvat pitkälti helmikaulanauha ja bling-bling-osastoon. Tarkoitan tällä sitä porukkaa, joka hengailee säbähalleilla ja ovat korkeassa arvostuksessa muiden pelaajien joukossa. Tässä ei luonnollisesti ole mitään pahaa (monesti kyseessä on taitavia pelaajia), mutta kun samalla unohtuu nöyrät urheilijat, jotka todella panostavat lajiin, omaavat myös taidon, mutteivat pidä hirveää mölyä itsestään.

Toinen missä mennään joissain sb-liigajoukkueissa metsään on nuorten pelaajien aliarvostus. Mieluummin peluutetaan jo parhaat vuotensa pelanneita pelaajia vaikka puolikuntoisina kuin nälkäisiä junnuja. Onneksi kuitenkin Passolla oli silmää finaaleissa ja antoi nuorille paljon vastuuta.

Ja voisivatko myös valmentajat alkaa näyttämään urheiluvalmentajilta ja vaihtaa farkut verkkareihin? Toisi myös urheilullisuutta lisää lajiin.

Eikös Milli G kirjottanut tämän tekstin omalla Millin Kylmät Faktat -palstallaan ajat sitten.

Härskiä kopiointia toimittajalta, mutta tekstin ajatus on silti ihan hyvä.

Millin jutussa joskus pari vuotta sitten oli tuo sama junnupelaajien jaoittelu eri kategorioihin. Milli muistaakseni myös korosti asenteen merkitystä. Hyvä että näistä puhutaan, kertaus on opintojen äiti.

Liitto ei saa aikaiseksi B-junnuille erillistä SM-sarjaa. Pelätään kai sitä, että tänä vuonna B:n parhaimpiin kuuluvilla seuroilla ei ehkä ensi kaudella olekaan niin hyviä B-junnuja, kun osa pelaajista siirtyy A:han.

Tämä on seurojen ja juniorityön aliarvioimista. A-nuorten SM-sarja on toiminut moitteettomasti, miksei siis myös B:n? Jos sitten jollain huonosti toimivalla seuralla loppuvat junnut, niin se vaan putoaa sarjasta tai ymmärtää luopua jo ennen sarjan alkua ja ykkösdivarista nostetaan paras seura tilalle. That's it!

B-junnut ovat poikamaajoukkueen pelaajia. Mitä enemmän kovia ja tasaväkisiä pelejä kotisarjassa, sitä parempi menestys maaotteluissa.

Miksei muuten salibandyssä ole nuorempien poikien maaotteluja kuten futiksessa?

Ei se Millikään tota aihetta keksinyt, vaikka kerkesi ehkä kirjoittamaan ekana. Kyllä näistä asioista on puhuttu jo ikuisuuksia.

Mä haluaisin, että se Liitto/Liiga (mikänytonkaanjokatätälajiapyörittää) käyttäis ylijäämärahojaan johonkin oikeasti tärkeeseen. Kivahan se on, että ne 14 joukkuetta saa pelata jonkun lahjottamalla matolla, mutta mun mielestä olisivat voineet käyttää nekin rahat lajin kehittämiseen - esim. valmentajien kouluttamiseen, junioritoiminnan kehittämiseen, nuorten kannustamiseen, uusien harrastajien hankkimiseen, seuratoiminnan kehittämiseen, yms.

Ne matot pitää kuitenkin vaihtaa muutaman vuoden kuluttua, mutta junnuissa on tulevaisuus! ;)

Olen pelannut salibandyä C-juniorista asti (vuodesta -94) ja omaan jalkapallotaustan (H-A -jun). Salibandyn suurimpana ongelmana näen nimenomaan valmennuksen tason. Ei ole mielestäni lainkaan yllättävää, että salibandyn A- ja B-juniori-ikäisiltä pelaajilta puuttuu asennetta, jos nämä pelaajat ovat olleet heikossa ja kurittomassa valmennuksessa aiemmat junnuvuotensa. Muistini voi hieman pettää mutta vahva mielikuvani on, että jalkapallovalmentajani jo E- ja D-junioreissa vaativat harjoituksissa enemmän kuin monet "huippusalibandynkin" parissa kohtaamani valmentajat. Enkä edustanut jalkapallossa HJK:n edareita tai Honkaa, jotka jo tuossa iässä harjoittelivat määrätietoisesti.

Lajikulttuurin ero tulee parhaiten esiin siinä, että minua jalkapallossa valmentaneet henkilöt olivat entisiä pelaajia, joita hyvin todennäköisesti olivat myös valmentaneet entiset pelaajat. He osasivat vaatia jo meiltä 10-12-vuotiailta asennetta treeneissä, kuten heiltäkin oli omalla peliurallaan vaadittu.

Salibandy on lajina niin nuori, että vastaavaa kulttuuria ei millään ole vielä ehtinyt kehittyä. Kun nykyinen liigapelaajasukupolvi, joka on jo oikeasti harjoitellut, siirtyy valmennuksen pariin, päästään tässäkin asiassa varmasti harppaus eteenpäin.

Pelkäänpä, että tällä hetkellä salibandyn parissa pyörii valmentajina vielä liian paljon henkilöitä, joiden ainoa urheilutausta on seurakunnan sählykerhoista alkanut salibandyharrastus, joka on sitten vienyt 90-luvulla "jopa" salibandyn ylimpiin divareihin asti. He eivät tiedä, mitä jo nuoriltakin junioreilta voi vaatia.

Kertokoon asiasta paremmin tietävät, millaista salibandyn junnuvalmennus tällä hetkellä oikeasti on. Kun tietää miesten valmennuksen tason, olisin ihmeissäni, jos junnupuolella tilanne olisi paljon yllä kuvailemaani parempi.

Täällä jotkut kirjoittajat ovat kritisoineet sitä, että miksi ylipäänsä treenata jopa 10 kertaa viikossa tai miksi treenata salibandyä, kun siitä ei makseta rahaa.
Arposen tekstissä junnut jaoiteltiin ihan oikein. Osa pelaajista tyytyy sosiaalipalloiluun. Sekin on tärkeä asia lajin kannalta.
Tässä keskustelussa kuitenkin haetaan salibandyn paikkaa muiden huippu-urheiluun liittyvien urheilujen joukossa ja siinä lajillamme on vielä paljon tekemistä.
Iivo Pantzar ja Simo Sibakov kirjoittavat tärkeistä asioista. Heidän kohdallaan on huomioitava myös se, että miehet kirjoittavat reilusti omilla nimillään, ei minkään tekaistun nimimerkin takaa. Pisteet siitäkin. Minä en kehtaa laittaa nimeäni!
Arposen kirjoituksen lähtökohta on ihan oikea. Salibandyssä tarvitaan sekä miesjoukkueiden että juniorien tasolla vielä nykyistä enemmän oikeaa asennoitumista harjoitteluun ja pelaamiseen. Vain sitä tietä kulkien lajimme pääsee vähitellen huippu-urheilulajien joukkoon.

Liitolle myös hieman sapiskaa. C-93 siirtyy tänä vuonna joulukuussa SM-sarjaan (Sama mitä b-junnuissa ollut) C-94 ikäluokka kuitenkin jauhaa edelleen maaliskuulle asti aluesarjaa ilman mitään järkeviä perusteluja liiton suunnalta. Lajin tasolle todella sääli.

Antti. Jopa latasit hyvän stoorin.
Olen itse ollut vakena, jojona Ilveksessä sekä Säbä- että kiekkotouhuissa.

Kiekossa mainitsemasi asia pitää paikkansa. Pelipaikka pitää ansaita, sitä ei saada. Eli materiaali on laajempi, ja nuoret ovat yllättäen fiksumpia, kuin me "kalkkikset" kuvittelemmekaan.

Olen ollut myös tekemisissä Ipan edustusjoukkueen, siis jääkiekko, kanssa, ja "omatoimiharjoittelu" on rankkaa puuhaa. Se, hioo niitä timantteja. Ei enää riitä, että osaisi luistella lujaa vasemmalla laidalla, ja kääntyä oikealle.

Salibandyn ero Suomessa ja Ruotsissa, kuten useissa muissakin lajeissa on se, että lajin harrastajapohja on suurempi. Valmennustasosta en mene sanomaan mitään, Mutta näitten ruåttalaisten asenne on kovempi.

Aikanaan törmäsin seuraan Tapanilan Erä, ylivoimainen 85 ikäluokassa. Sen näki jo päältäkin. Äijät olivat ihan urheilijan näköisiä, eikä huivi päässä kulkevia diivoja.

Sinänsä, jos olisi Zinedine Zidane, kaikki olisi helppoa, ja tatsi palloon sametin pehmeä. Muiden on tehtävä töitä saadakseen jotain vaikkapa salibandyssä konkreettista kouraansa.

Lajihan on rankka. Todella rankka. Sen takia vanhemmat herrat näemmä eri seuroista häipyvätkin kakkos/kolmosdivariin jäähdyttelemään. Ja säbällähän ei elä. Ilvesläiset hikihokeyt elävät. Se, on yksi syy, miksi vaikkapa mainitsemasi kesäharjoittelu joillekin maistuu. Säbäkavereille on vaikea joskus edes perustella viivajuoksua.

Hyvä Iivo!

AOA.
Juttusi oli paras, mitä urheilupuolelta olen lukenut pitkään aikaan. Juoksevat väärin? Se, osaltaan pitää paikkansa.
Muistan aina, kuinka eräs Mikko Manninen (SC Blues, JJK) niputti porukoita aina halutessaan. Juttelin Mikon kanssa, ja ero on lähtönopeudessa. Jos olet metrin jäljessä, niin olet.

Manninen nykyään pelaa Veikkausliigaa Valkeakosken Hakassa. Englantisoppari odottaa.

Sinänsä, pelkkä kaviouran juokseminen ei voittajia tee. Mutta auttaa se. TPS ja Jursi.

Kaikkea hyvää AOA :)

Mikko Manninen tuli tutuksi NST:n kasivitosille, kun SC Blues oli yleensä samassa alkulohkossa ja mukana vielä mitalipeleissäkin. Keväällä 2001 NST voitti SC Bluesin C:n pronssiottelussa rankkarikilvassa ja 2004 NST pudotti SC Bluesin A:n välierissä jatkoaikadraamassa. Manninen teki aina paljon maaleja, kun sitä ei saanut kukaan juoksemalla kiinni.

Jos olet metrin jäljessä, niin olet. Salibandylle harmi, että Mikko valitsi futiksen, mutta suomalaiselle futikselle onni.

Jokainen juoksemisesta ymmärtävä näkee salibandykentillä väärin juoksevia pelaajia, mutta yllättävän vähän juoksutekniikkaan puututaan.

Aikoinaan vedettiin Iitiän Markuksen kesätreeneissä edustuksessa ihan juoksutekniikan perusteita. Vaikeaa se vaan on oppia aikuisena, olisi todennäköisesti helpompaa syöttää liikeratoja junioreille.
Kynnys taas tulee siinä rahasta. Yleisurheiluvalmentajat tuppaavat yleensä olemaan ammattimiehiä ja ammattimiehillä on taksat kohdillaan.
Toki hyvä että asia tuli tuosta juoksutekniikasta esille, itse olen todennäköisesti elävä esimerkki "väärästä juoksutekniiikasta" mutta silmään pisti kun olin kymmenen vuotta sitten Kimpisen koulussa avustajana, lasten huono ja vaikean näköinen juokseminen.

Ollaan varmaan siinä mielessä lätkää edellä
kun kiekossa on puhuttu teränkäyttötekniikasta n. 10 vuotta ja lajia pelattu 80 vuotta. Sb:ssä pelattu 20 vuotta ja nyt asia alkaisi olla tapetilla jo monessa joukkueessa. Nyt asia vaan junioireille opiksi.

NUORTEN VALMENTAJAT iskevät 13-v junnulle fläppitaulun eteen ja piirtävät viivoja sinne sun tänne. MIKSI? Miksi tuon ikäisellä pitää olla taktiikka hallussa, jos ei sillä pallo ees pysy lavassa.

Jokaisella meillä on varmasti kuva siitä miten tulisi valmentaa, mutta mitäpä jos luopuisimme kaavoista ja tarkastelisimme oikeasti lajin valmennusta.

JUNNUJEN VALMENTAMISESTA puuttuu sivutuotteena myös oikeanlainen lihashuolto. Tämä on myös Liigatasolla liian vähäistä, VAIKKA VAATIMUKSET OVAT KOVEMMAT JA HARJOITUS KERTOJA ENEMMÄN.

"Jääkiekon B-junnut vetävät kesällä treeniä 10 kertaa viikossa. Siinä on tavoitetta salibandyseuroihin.
"

KERRO minulle oi sinä keskustelun kirjoittaja, mitä hyötyä on treeneistä 10 kertaa viikossa tuon ikäisille???? Tuo jos mikä tappaa niin PELAAJAN kuin VANHEMPIEN innon koko lajiin. MIKÄ vertailukohta on se, että kuinka monta treeniä viikossa on.

MM. HIFK harjoitteli takavuosina huikean määrän viikossa. COOPPERIAKIN juostiin yli 3000 samoin oli SPV:n pelaajien laita. MUTTA kumpikaan joukkueista ei hirveän hyvin menestynyt VAAN jälleen kerran VOITON vei SSV. MIKSI? Koska yksilöpelaajien taitotasot olivat paremmat kuin muiden ei se fysiikka.

OLEN SAMAA MIELTÄ kirjoittajan kanssa, että ASENNE on se mikä ratkaisee ja se lajin ammattiylpeys pitää olla, jotta lajista saadaan vielä joku päivä suuren kansan laji.

MONESTI olen nähnyt harjoituksia, jossa näille poikamaajoukkueen kavereille vedetään taktiikka treenejä. noin 50% harjoituksista onnistuu, lopuissa harjoitukset tyssää yleensä pallon huonoon vastaanottoon, huonoon syöttöön jne. MIKSI? koska taitotaso on junnuilla heikko, koska niitä ei ole ihan junnusta asti harjoiteltu riittävästi.


Mielestäni se, että vaikka pelaisit sm-liigaa ei tarkoita sitä, etteikö henkilökohtaista taitoa pidä harjoitella. Katsokaapa esimerkkejä huippufudiksesta. Siellä ne treenaa yksilötekniikkaa kuin mitkäkin sonnit laitumella.

Pointtini on se että jättäkää se fläppitaulu kotia ja katsokaa oikeasti mitä ne pelaajat osaa. Unohtakaa se "v****, miksi tää on näin vaikeata" V**** enkö mä juuri näyttänyt taululla, V**** on se ny kumma kun ei osata". Näillä teksteillä viedään takuulla sen harjoittelevan junnun mielenkiinto ja mailaa täristää aina vaan enemmän.

Ehkä tuollaisesta valmentamisesta joku nauttii ja jollekin valmentajalle se on elinehto, mutta jättäkää ne pinttyneet visiot jo romukoppaan ja eläytykää siihen junnun rooliin jolla vielä finnit naamassa kasvaa ja lukiokin on kesken.

Kyllä salibandyssäkin B-junnu voi kesällä treenata 9-10 kertaa viikossa, jos ei ole kesätöissä. Eihän se ole kuin yksi kunnon harjoitus päivää kohti ja 2-3 päivänä sitten esimerkiksi erillinen aamutreeni.

Salibandyn parissa on uskottava, että kilpaurheilu on kovaa. Se vaatii ympärivuotista jokapäiväistä treenaamista. Okei, muutama lepopäivä voidaan sallia.

Oikea kysymys koskee harjoituksen sisältöä ja pelaajien asennetta harjoitteluun. Minäkin korostan asenteen merkitystä. Kuinka paljon junnujoukkueet tekee lajitreeniä kesällä? Ei varmaan tarpeeksi.

Lenkin ja puntin ohella voi ihan hyvin treenata esimerkiksi laukaisutekniikkaa tai pallonhallintaa muutaman kerran viikossa. 300-400 rannevetoa viikossa kesän aikana, niin jo alkaa lokakuussa pallo löytää pelitilanteissakin vastustajan maaliin.

"Lenkin ja puntin ohella voi ihan hyvin treenata esimerkiksi laukaisutekniikkaa tai pallonhallintaa muutaman kerran viikossa. 300-400 rannevetoa viikossa kesän aikana, niin jo alkaa lokakuussa pallo löytää pelitilanteissakin vastustajan maaliin."
Mistähän luulet kesäisin löytyvän tälläseen paikan, ainakin täällä maalla on kaikki hallit ja liikuntasalit kiinni jne ni eipä tollasee paljo paikkoja löydy..